Jaahas. täällä sitä taas ollaan, vaikka vasta viisi vuotta sitten vannottiin ettei enää koskaan tulla.

Lähdimme iltapäivällä putputtamaan kohti itää täydessä pläkässä, hautovassa kuumuudessa ja pienoisessa päänsäryssä. Matkalla vietettiin Pakri-saaren naturistipurjehduksen 10-vuotisjuhlia. Ensimmäisestä (ja edellisestä) kerrastahan oli kutakuinkin tasan yhdeksän vuotta aikaa. Silloin purjehdimme ensimmäisellä veneellämme s/y Blue Whalella (Rock 20) ensimmäistä ulkomaanpurjehdusta. Oli niin hautova ilma, että vaatteita ei kärsinyt pitää.

Tuolla kyseisellä keikalla kävimme myös Paldiskissa, josta jouduimme poistumaan pelkät kalsarit jalassa toisesta syystä. Põhjasadam ei nimittäin ole kovinkaan suojainen paikka etelä-lounaistuulilla. Sama toistui myös Sausaliton Kaliningradin-keikalta paluumatkalla 2005. Tästä huolimatta halusimme kokea jotain muuta kuin Lohusalun vierasvenesataman.

Paldiskin laiturilla iloinen satamamestari ryösti meidät aivan laillisesti. Satamamestari antoi nipun kopioita sataman sääntökirjasta, johon oli alleviivattu mihin aluskategoriaan (bunkraavat alukset, jotka eivät ota tai jätä rahtia) me kuulumme. Hinta muodostuu aluskategorian mukaisesta metritaksasta. Tai oikeastaan senttitaksasta. Satamamestari kävi laskemassa hinnan kertaalleen uudelleen toimistossa, kun venerekisteriotteen mukaan pituutemme ei ollutkaan suullisesti ilmoittamani 8 metriä, vaan 8 metriä ja 7 senttiä. Hinta oli venäläisellä aksentilla lausuttuna suunnilleen: “four-khundreds-tkhirty-five khrowns and sixty-five cents without elektro. With elektro, let’s say five-khundreds khrowns, because sixty khrowns is nothing, you know”. Tämän jälkeen tämä iloinen herrasmies laittoi ojentamani viisisataisen taskuunsa ja totesi “This is your money and now i put it in my pocket”.

Kunhan sataman “Elektro Man” oli saanut veneeseen sähköt kytkettyä, lähdimme hotelli Valge laevaan syömään. Hotellipuoli varmaan hankkii asiakkaansa syöttämällä ravintolan asiakkaille niin isoja annoksia, että niiden jälkeen on pakko ottaa huone ja ruokalepo. Alkupalalistan pelmeniannoksessa oli varmaan puoli kiloa pelmeneitä pääruok tarjottiin tarjottimen kokoiselta lautaselta. Muutoin paikka on ennallaan, toisin kuin Paldiski.

Viidessä vuodessa satama on kasvanut melkoisesti ja sen tuoma kehitys näkyy myös kaupungilla, joka on siistiytynyt melkoisesti. Jättimäinen sukellusvenekoulutuskeskuskin on kadonnut ja paikalla oli vain hiekkakenttä. Tunnelma on edelleen aivan toinen kuin missään muussa käymässäni virolaiskaupungissa tai kylässä. Paikalliset vaistoavat turistin jo kulman takaa, ja neljän seilorin ryhmä saa päälleen pälyileviä katseita, naureskelua ja supinaa. Kameraa on miellyttävämpi pitää repussa piilossa. Torilla, kuvatessani myyntikoppia, eräskin äijä ilmoitti venäjäksi että “…fotografija Finlandija!” ja viittoi pohjoiseen.

Myöhään illalla kävimme yhdellä sataman lähellä olevassa tavernassa. Mukavan oloinen, joskin hieman humalainen nuori sälli liittyi seuraamme ja tilasi baarimikolta läjän Saku Rock-pulloja tarjotakseen ne meille. Jutustelu sujui mukavasti kielimuurista huolimatta, kunnes yht’äkkiä mies rupesi kerjäämään kahta euroa rahaa päästäkseen kotiin Võruun (siis tarjottuaan juuri parilla kympillä olutta). Panimme humalan piikkiin ja annoimme jokusen euron, josta seurasi lisää kerjäämistä. Tilanne muuttui hiukan kiusalliseksi.  Kello oli jo jonkin verran yli puolen yön ja ravintolan sulkemisaika oli jo mennyt. Siitä huolimatta sisään saapui lisää paikallisia. Jostain syystä baarimikko kuitenkin kävi ilmoittamassa meille, että nyt pitäisi poistua. Muut asiakkaat jäivät sisään. Eipä oikeastaan harmittanut.

Illalla aallonmurtajalla merivartioston laivan vahti tuli juttelemaan mukavia. Entinen merimies, halusi töitä lähempää kotoa, joten vahtii nyt merta ja kalastaa Paldiskin satamassa. Saattaa myös juoda kaljaa vahdissa, jos oikein tulkittiin…

Ps. Muistelimme ensimmäisen reissun grillailuja Paldiskin rantakivikoissa. Seuraavaa kertaa ajatellen löysimme mainion näköisen wanhan ajan lihakaupan Tuule-kadulta.