Lähdimme melkein aiotussa aikataulussa Hapasaaresta Pietariin noin kahdeksalta illalla. Päästyämme rajalle rupattelimme leppoisasti naapurin merivartioston kanssa.

Reilun tunnin kuluttua rajan ylitykjsestä eteemme kaarsi Somerin takana vaaninut vartioalus sireeniä huudattaen. Aluksen kippari näytti aikalisämerkkiä ja jakoi venäjänklelistä käskysanastoa. Laskimme purjeet ja (keskivakavien) käynnistysvaikeuksien jälkeen pysäyttäjät saivat kumiveneen liikkeelle.

Alikersantti ja viitisen tähteä olkapäillään kantanut, Venäjän merivartioston upseeriksi itsensä esitellyt nuori kuikelo, ilmoittivat suorittavansa aluksen tarkastuksen. Huonosta englanninkielen taidosta ei ollut heille mrekittävää haittaa, sillä repliikit luettiin monisivuisesta ohjekirjasta. Alikessua huvitti kun vedin kaapista englanti-venäjä-englanti -sanakirjan. Kaikista käännöksistä ei tosin selvinnyt yrittämälläkään mitä kysymyksillä ajettiin takaa.

Hukattuamme noin tunnin paperien selvittelyyn pääsimme jatkamaan matkaa. Purjehdimme kohti alati heikkenevää tuulta ja voimistuvaa metsäpalon käryä. Lopulta, muutama tunti ennen Kronstadtia jouduimme turvautumaan konevoimaan.

Kronstadtia lähestyessämme kiittelimme pärähtävin ärrin Purjehtija- ja Veneilyliittojen ohjeita, jotka ensin kehoittivat kutsumaan liikenteenohjausta kutsulla “Liga” ja passintarkastusta kutsulla “Granit”. Olimme myös kiitollisia ajo-ohjeista passintarkastukseen sekä myöhemmin eräästä reittipisteestä, jotka helpottivat olennaisesti maahan tuloa. Kaikki kyseisen ohjeen tiedot olivat pehmeästi sanoen viturallaan tai ainakin vanhentuneita.

Pääsimme kuitenkin kunnialla maahan. Jopa puhumatta englantia, kun äkkäsimme kutsua Russian coast guardia, joka yllättäen vastasikin ymmärrettävällä pizzeriasuomenkielellä: “Mikä sinä laiva nimi ja mihin menet?”

Pietarissa sijaitseva passintarkastus ja tulli (ei siis Kronstadtissa, kuten olimme kuulleet) varasivat aikaamme mitättömät kaksi tuntia. Sinä aikana jouduin kipparina juoksemaan pari kertaa rajavartioston ja tullin toimistojen välillä “unohtuneiden” leimojen perässä joita ei sitten “lain mukaan missään nimessä” saanutkaan kyseisiin papereihin lyödä. Lopulta kaikki oli kuitenkin “harasoo” ja ainoastaan jäi kaivelemaan miksen ottanut luottokorttia mukaan, sillä matkan varrella sijaitsi herkullinen tax free -kauppa.

Passintarkatukseesa käyminen tuoti meille parin tunnin byroossa istuskelun lisäksi 15 mailin mutkan matkaan. Illan tullen, tehtyämme noin 24 tuntia matkaa, löysimme vapaan paikan St Petersburg River Yacht Clubin (joka on eri vuosina tunnettu eri nimillä) laiturista. Laituria vartioinut maastopukuinen paskahousu ähisi meille että emme saisi kiinnittyä katamaraanien laituriin, mutta erehtyi veneestä. Mehän olimme jo ihan oikeassa paikassa. Venäläiseen tyyliin äänen voimakkuus nousi sitä mukaa, kun kielimuuri kasvoi. Lopulta karjuin itse lähes täyttä kurkkua totuuksia konnarille. Ei varmaan tullut selväksi, mutta väliäkö sillä?

Klubin rakennus on parhaillaan mittavan remontin vallassa, ja pursiseura on perustanut aallonmurtajalle Xxxx-baarin. Selvästi oligarkkien suosiossa olevan (yksikin oli tullut paikalle helikopterilla, jotkut öykkärimoottoriveneillä ja varsin useat mustilla katumaastureilla) baarin terassilla tilasimme varsin asialliset, joskaan eivät aivan ilmaiset, saslikit ja muutamat oluet. Kling, kling! Ja sitten terassille kirmasivat stripparit, jotka keräsivät pöydistä satojen ruplien saaliin. Laskuun oli vielä varmuuden vuoksi lisätty 500 ruplaa show-maksua. Reissun tähän asti kalleimman aterian nautittuamme poistuimme veneelle toistellen: “Welcome to Russia!”

Suihku on jo suljettu, joten kieriskelemme ensi yön hiessä ja aurinkorasvoissa. Ei nimittäin tee mieli mennä Nevaan uimaan. Siksi paljon siellä kelluu paskua ja öljyä.

Lisää Pietarista myöhemmin…