Lähdimme iltapäivällä putputtamaan kohti itää täydessä pläkässä, hautovassa kuumuudessa ja pienoisessa päänsäryssä. Matkalla vietettiin Pakri-saaren naturistipurjehduksen 10-vuotisjuhlia. Ensimmäisestä (ja edellisestä) kerrastahan oli kutakuinkin tasan yhdeksän vuotta aikaa. Silloin purjehdimme ensimmäisellä veneellämme s/y Blue Whalella (Rock 20) ensimmäistä ulkomaanpurjehdusta. Oli niin hautova ilma, että vaatteita ei kärsinyt pitää.

Tuolla kyseisellä keikalla kävimme myös Paldiskissa, josta jouduimme poistumaan pelkät kalsarit jalassa toisesta syystä. Põhjasadam ei nimittäin ole kovinkaan suojainen paikka etelä-lounaistuulilla. Sama toistui myös Sausaliton Kaliningradin-keikalta paluumatkalla 2005. Tästä huolimatta halusimme kokea jotain muuta kuin Lohusalun vierasvenesataman.

Paldiskin laiturilla iloinen satamamestari ryösti meidät aivan laillisesti. Satamamestari antoi nipun kopioita sataman sääntökirjasta, johon oli alleviivattu mihin aluskategoriaan (bunkraavat alukset, jotka eivät ota tai jätä rahtia) me kuulumme. Hinta muodostuu aluskategorian mukaisesta metritaksasta. Tai oikeastaan senttitaksasta. Satamamestari kävi laskemassa hinnan kertaalleen uudelleen toimistossa, kun venerekisteriotteen mukaan pituutemme ei ollutkaan suullisesti ilmoittamani 8 metriä, vaan 8 metriä ja 7 senttiä. Hinta oli venäläisellä aksentilla lausuttuna suunnilleen: “four-khundreds-tkhirty-five khrowns and sixty-five cents without elektro. With elektro, let’s say five-khundreds khrowns, because sixty khrowns is nothing, you know”. Tämän jälkeen tämä iloinen herrasmies laittoi ojentamani viisisataisen taskuunsa ja totesi “This is your money and now i put it in my pocket”.

Kunhan sataman “Elektro Man” oli saanut veneeseen sähköt kytkettyä, lähdimme hotelli Valge laevaan syömään. Hotellipuoli varmaan hankkii asiakkaansa syöttämällä ravintolan asiakkaille niin isoja annoksia, että niiden jälkeen on pakko ottaa huone ja ruokalepo. Alkupalalistan pelmeniannoksessa oli varmaan puoli kiloa pelmeneitä pääruok tarjottiin tarjottimen kokoiselta lautaselta. Muutoin paikka on ennallaan, toisin kuin Paldiski.

Viidessä vuodessa satama on kasvanut melkoisesti ja sen tuoma kehitys näkyy myös kaupungilla, joka on siistiytynyt melkoisesti. Jättimäinen sukellusvenekoulutuskeskuskin on kadonnut ja paikalla oli vain hiekkakenttä. Tunnelma on edelleen aivan toinen kuin missään muussa käymässäni virolaiskaupungissa tai kylässä. Paikalliset vaistoavat turistin jo kulman takaa, ja neljän seilorin ryhmä saa päälleen pälyileviä katseita, naureskelua ja supinaa. Kameraa on miellyttävämpi pitää repussa piilossa. Torilla, kuvatessani myyntikoppia, eräskin äijä ilmoitti venäjäksi että “…fotografija Finlandija!” ja viittoi pohjoiseen.

Myöhään illalla kävimme yhdellä sataman lähellä olevassa tavernassa. Mukavan oloinen, joskin hieman humalainen nuori sälli liittyi seuraamme ja tilasi baarimikolta läjän Saku Rock-pulloja tarjotakseen ne meille. Jutustelu sujui mukavasti kielimuurista huolimatta, kunnes yht’äkkiä mies rupesi kerjäämään kahta euroa rahaa päästäkseen kotiin Võruun (siis tarjottuaan juuri parilla kympillä olutta). Panimme humalan piikkiin ja annoimme jokusen euron, josta seurasi lisää kerjäämistä. Tilanne muuttui hiukan kiusalliseksi.  Kello oli jo jonkin verran yli puolen yön ja ravintolan sulkemisaika oli jo mennyt. Siitä huolimatta sisään saapui lisää paikallisia. Jostain syystä baarimikko kuitenkin kävi ilmoittamassa meille, että nyt pitäisi poistua. Muut asiakkaat jäivät sisään. Eipä oikeastaan harmittanut.

Illalla aallonmurtajalla merivartioston laivan vahti tuli juttelemaan mukavia. Entinen merimies, halusi töitä lähempää kotoa, joten vahtii nyt merta ja kalastaa Paldiskin satamassa. Saattaa myös juoda kaljaa vahdissa, jos oikein tulkittiin…

Ps. Muistelimme ensimmäisen reissun grillailuja Paldiskin rantakivikoissa. Seuraavaa kertaa ajatellen löysimme mainion näköisen wanhan ajan lihakaupan Tuule-kadulta.

Svibystä ulos (koneella) ajaminen oli sekin melko mielenkiintoista, sillä terävä, joskaan ei mitenkään älyttömän korkea, aallokko ja kova vastatuuli pitivät huolen hitaasta etenemisestä. Rohukülan edustalla kun käännyimme sivumyötäiseen kohti pohjoista ja Suomenlahtea, siirryimme purjeille. Keskimääräinen tuuli oli noin 14 m/s ja vauhti pelkällä kolmosgenoalla ei laskenut juuri alle 7 solmun, joten päätimme antaa isopurjeelle hieman vapaata. Myöhemmin sillekin tuli käyttöä, kun tuuli himmasi kympin hujakoille. Vaikka matka taittui lähes olemattomassa ajassa, väsytti keli miehistöä sen verran, että päätimme puikata Dirhamiin pizzalle. Strategiset numerot Sausaliton mittaristossa näyttivät 17 (m/s kovin puuska), 8,8 (max speed) ja 6,8 (average speed).

Dirhamissa ei sinänsä ole mitään uutta kerrottavaa. Paitsi, että tänä vuonna baarista ei enää saanut pizzoja (muuta sapuskaa kyllä). Illalla grillasimme naapuriveneen miehistön kanssa aallonmurtajalla ja mehustelimme vanhoja muistoja. Dirhamissa ollaan poikettu lähes joka reissulla vuodesta 2002 lähtien (sen sijainnin vuoksi) ja nähty sen kehitys mereen vajoamaisillaan olevasta kalasatamasta ja laivojen hautuumaasta nykyaikaiseksi satamaksi. Samalla, vaikka paikka toki on varsin miellyttävä oiketa ja on kivaa saada laiturilta ruokaakin, se on muuttunut hieman hajuttomaksi paikaksi entiseen verrattuna. Muistanpa sellaisenkin reissun, olisko ollut vuonna 2003, kun laiturille oli kipattu rekallinen paskaa odottamaan laivakyytiä…

Rantakivikossa grillaamiselle piti kehittää kuivempi vaihtoehto. Kuin tilauksesta sataman lähistöltä löytyi puinen laavumainen katos, joka oli kuin grillaamiseen tehty. Ainoa pikku vika oli katto, joka vuoti koko matkalta. Grillille löytyi onneksi parin A4-arkin kokoinen kuiva kohta.

Sama ukkospilvi päätti peruuttaa ylitsemme kolme kertaa ikäänkuin olisi väkisin yrittänyt lorottaa grillimme sammuksiin. Aina pilven reunan jälkeen tuuli kääntyi 180 astetta ja samat pilvet näyttivät jyräävän uudelleen ylitsemme. Mielenkiintoista…

Haapsalussa oltiin illansuussa perillä. Pistimme kaikki kortit sataman palveluiden varaan, sillä emme oikein uskoneet kaupungin humuun elokuisena arki-iltana. Maistelimme eri sortin pilssivesiä ja pidimme levyraatia. Kukin sai vuorollaan soittaa kappaleen iPodiltaan, kunnes kello olikin yht’äkkiä aika paljon.

Tarkoituksena oli vetää Hiidenmaan ja mantereen välistä niin kauas etelään kuin tuulta riittää. Viimeistään Ruhnussa pysähdyttäisiin. Windgurun tuuliennuste tosin jo povasi tyynen ja pysähdyksen tulevan, kunhan päästään etelänaapurin rannoille.

Kuuden maissa etelätuuli oli jo sen verran rauhoittunut, että merkitsevä aallonkorkeus oli laskenut 1,5 metriin suurimpien jölliköiden ollessa kahden ja puolen metrin hujakoilla (Merenmittauslaitoksen poijun mukaan). Siis huomattavasti siivompaa kuin miltä se vielä nukkumaan mennessä näytti. Hieman raffia, mutta ei mitenkään sietämätöntä. Vauhtia piisasi jopa mukavasti, kun sopivasti itäisellä kurssilla ei tarvinnut ihan suoraan vastakarvaan tikata. Ensimmäisessä vahdissa keulaan nukkumaan menneet Kalle ja Antti tulkitsivat ilmeisesti ulkona kelin tyyntyneen, kun avasivat tuuletus mielessä keulaluukun raolleen.

Kymmenisen tuntia myöhemmin tuuli tyyntyi ja saimme keulapunkan patjat kuivamaan kannelle. Viimeiset 8 mailia 66:sta putputeltiin koneella.

Suomenlippu nousi välittömästi salkoon, kun Sausalito saapui ensimmäisenä ulkomaalaisena huviveneenä Lehtman satamaan. Olipa Lehtma kuollut paikka verrattuna edelliseen visiittiin, jolloin satamassa oli sentään baari. 250 kruunun satamamaksu vaikutti melko hupaisalta, kun -kyllä hyvin ystävällinen- satamamestari vastasi suihkukysymykseen kieltävästi. Ilmeisesti kyse oli huonosta eestinkielentaidostamme, koska satamaparakissa oli kuin olikin lähes siistit vessat ja suihkut. Sähköäkin sai, ja roskat heitettyä Roska-Roopen keräyspisteeseen.

Siinäpä ne nähtävyydet sitten olikin, biitsin ja vanhan valvontatornin ohella. Ajoimme taksilla Kärdlaan syömään ja kauppaan. Takaisintulomatkalla ratin taa osui hieman vauhdikkaampi kaveri, mikä lie paikallinen Schumacher, ja takaisin veneellä jouduttiin nauttimaan kuormasta rauhoittavat oluset.

Sattuipa hyvä pohjoistuuli Tuulin viimeiselle legille tällä reissulla. Matkaa tosin ei paljoa kertynyt Jurmosta Utöseen. Maarianhaminasta maileja on kertynyt 220-jotain, ja Nötössä kun tankattiin, polttoainetta oli kulunut alle 15 litraa. Hyvistä tuulista ollaan siis päästy nauttimaan ylipäätäänkin.

Utössä avattiin vähän viime vierailumme jälkeen Utö Havshotel, jonka laituriin kiinnityimme kyläsataman ollessa ääriään myöten täynnä. Hotellin laituri ei ole aivan niin suojainen kuin kyläsatama, mutta toisaalta perän saa tukevasti kiinni poijuun (kylän satamassa ankkurikiinnitys). Pohjoistuulella laiturin eteläpuoli oli tukossa ja tuuli pääsi painamaan pienoista aaltoa satamalahden suulta sisään. Onneksi ei ollut kovempi huju ja veneessä pystyi olemaan suht’ leppoisasti.

Söimme uudessa hotellissa. Ruokalistan hinnat ovat tyyriin puoleisia. Tarjolla oli suolakaloja, salaatteja ja paistia sisältänyt saaristolaishenkinen buffa (sisältö OK, hinta 26 egeä) ja kutistettu tilauslista.

29.7.

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla jouduin kaivamaan sadetakin pistopunkasta päästäkseni aamulla vessaan. Päivä kuitenkin kirkastui, tuuli kääntyi kaakkoon ja alkoi puhaltaa isolla teholla. Laiturin eteläpuolella veneitä piti kiinnittää uudestaan Tässä kohdassa ei harmittanut olla laiturin pohjoispuolella.

Kiertelimme saarta ja kävimme Utön historiaa ja käsityöhistoriaa esittelevässä näyttelyssä. Näyttelyn pitäjä innostui niin, että esitteli meille kokoelmiaan vielä tunnin sulkemisajan jälkeen. Myöhemmin illalla kokeilimme hotellin a’ la carte -listaa. 25 euron fasaani oli OK, mutta yllätyksetöntä. Tuulin tattirisotto taas näytti pikemminkin 14 euron kuin 21 euron annokselta. Jos muualla suomessa rikottiin tänä iltana historiallisia ilmanlämpöennätyksiä, Utön hotellissa rikottiin pinot noir -viinin tarjoilulämpötilaennätyksiä. Sanoisin, että noin 26-asteista. Ymmärrettävää toki, että elintarvikkeiden raahaaminen tänne meren silmään on tyyristä, eikä vesikään ole ilmaista (se kehitetään merivedestä, kustannus kuulemma luokkaa 16 euroa kuutiolta), mutta kun laskun loppusumma ohittaa 70 euroa, kokonaisuutta tulee väkisin verrattua johonkin muuhun. Jotenkin, valitettavasti, tuntuu siltä, että paikka on hitusen ylihintaisen puoleinen.

Laiturin päässä oli tapahtunut pieni accidentti, kun kookas ranskalainen alumiinivene ruttasi pienen suomalaispurren perämoottorin kannen halki rantautuessaan. Suomalaisveneen miehistön saavuttua paikalle ranskalaiset olivat kohautelleet olkiaan ikäänkuin tietämättömänä mitä moottorille oli sattunut. Onneksi toisen veneen kippari oli nähnyt tilanteen ja piti pienempien puolia. Ei kovin erinomainen osoitus hyvästä merimiestavasta. Merde!

30.7.

Herätys kello 4.45. Tuuli lähtei varttia vaille kuusi Eivorilla kohti mannerta. Loma alkaa olemaan lopussa. Itselläni sitä on vielä viikko, joten jäin odottelemaan vaihtomiehistöä (Antti, Kalle ja Saku) purjehtimaan Sausalitoa Helsinkiin.

Jatkounien jälkeen päätin selvitellä karttaplotterin ja uuden mittariston välisiä kommunikaatio-ongelmia, mutta törmäsin toisenlaisiin ongelmiin…

Sitloodassa, sandaalissani köllötti kyy. Oli hyvin lähellä etten olisi astunut 30-senttisen myrkkykäärmeen päälle paljain jaloin. Hiukset olivat hetken pystyssä ja pääkoppa niiden alla hieman hämmentynyt. Miten ja mistä tuo on tullut? Päädyin siihen, että sen oli pakko olla uinut sisään sitloodan tyhjennysaukosta. Liekö kuullut, että miehistössä on vajausta ja päättänyt yrittää pestautua laivaan. Oli kuitenkin turhan epäilyttävä liero, eikä siitä olisi ollut kiskomaan itseään paksumpia köysiä, joten opastin sen kohteliaasti puoshaalla sinne mistä oli tullutkin. Perään pistin vielä ämpärillisen merivettä ja vesipulot tulpaksi röörien päälle.

Pari tuntia myöhemmin naapuri koputti kylkeen ja huusi: “Usko tai älä, meidän sitloodassa on kyy!” Käärmeellä oli selkeästi hyvä maku veneiden suhteen, sillä naapurivene oli saman veistämön tekele kuin tämäkin (Finn 35). Tällä kertaa heivasimme käärmeen hieman kauemmaksi.

Jurmo vai Björkö? Siinä kimurantti valinta, jonka kanssa jouduimme painimaan. Tavallaan olisi pitänyt valita Björkö, sillä siellä ei olla koskaan vielä oltu, mutta toisaalta Jurmoon meneminen ei ole koskaan väärin. On se niin hieno paikka.

Päädyimme Jurmoon, koska sinne oli vähän pidempi matka ja halusimme purjehtia. Björkö, Aspö ja Nötö ovat kaikki yhdessä rykelmässä. Toisaalta Jurmokin on sen verran lähellä, että into luovia lähes mitättömässä n. 3 m/s tuulessa riitti perille asti. Light-genoa (G1) on mainio purje, kun noillakin tuulennopeuksilla vene liikkuu 4-5 solmua.

Jurmossa missasimme täpärästi Kaffelan aukiolon, eikä yhtään savukampelaa ollut jäänyt myymättä. Saimme kuitenkin saunan varattua puolille öin, vaikka satamassa oli kiitettävä täyttöaste. Lisäksi laiturin kupeessa telttaili ryhmä melojia. Kiipesimme Högbergetille katsomaan auringonlaskun värejä.

Saunaan mennessä olimme jo sen verran väsyneitä, että melkeinpä olisi pitänyt mennä löylyyn herätyskellon kanssa.

Aspössä on mukava saaristolaistunnelma. Hanuri soi rannassa ja savustuspöntöt tupruavat ja tuoksuvat. Lampaat määkivät kahvilan takapihalla ja… Satama on jo alkuillasta kuin nuijalla lyöty. Tietysti, kun näin muikea paikka on.

Päälaituri oli täynnä, mutta pääsimme sen vieressä olevaan pienempään yksityislaituriin kiinni. Kauhean isolla (syvällä) veneellä ei olisi onnistunut, mutta onneksi Sausaliton syväys on vain 1,5 metriä. Vapaaehtoinen laiturimaksu tuli suorittaa venevajan kyljessä olevaan postilootaan. Sähköäkin saimme, mutta siitä laiturin isäntä kehtasi veloittaa viitosen. Harmi, että tuli sisustusrempan yhteydessä vaihdettua kajuutan hehkulamput ledivaloihin. Ennen oltaisiin saatu enemmän vastinetta rahoille. Nyt tuli muutamalle hassulle wattitunnille hurjasti hintaa.

Ostimme savuahvenia ja Aspön limppua sataman myymälästä. Molempiin kannattaa sortua, jos saarelle eksyy. Saunaan ei ollut toivoakaan päästä. Tulimmehan vasta iltakuuden maissa satamaan…

Högsarin rännissä näytti aluksi siltä, että kolmosgenoa oli väärä valinta legille Nauvosta Nötöseen, mutta Berghamnin jälkeen meren selän auetessa saatiin maistaa ihan kunnon kyytiä. Nötön sisäänajoväylällä mentiin loivalla kryssillä reelinki meressä, kun ei enää viimeisiä mailin rippeitä varten viitsinyt ruveta pienentämään purjeita.

Nötön satamassa ei peritä satamamaksua, mutta palveluita löytyy septityhjennyksestä huoltoasemaan ja mini-rautakauppaan. Kahvila, ruokakauppa ja itsepalveluperiaatteella toimiva leipäkioski (rahat pahvilaatikkoon, varottava saaristolaisleivän siirappiin tykästyneitä vihaisia mehiläisiä) löytyvät myös saarelta.

Kävimme käppäilyllä saaren toisella puolella sijaitsevassa toisessa satamassa, jota ylläpitää Airiston veneilijät. Käypä retkisatama, mutta ei tarjonne suojaa idänpuoleisilta tuulilta. Matkan varrella yritimme poiketa katsomassa 1700-lukulaista kirkkoa, joka toisin kuin saariston kappelit yleensä, oli lukittu.

Aamulla heräsimme laiturilla käyneeseen vilskeeseen, kun yhteysalus Eivor laski matkustajansa ja lastinsa laiturille. Laiva oli lastattu matkustajilla, maanmittaustoimiston autolla, kajakeilla, lautanipulla ja muilla rakennustarvikkeilla. Eivor jatkoi matkaansa Aspön ja Jurmon kautta Utöseen. Meillä on sama reitti.

Ihmiset ovat hulluja. Kymmeneltä aamulla, kun olin hakemassa tuoreita sämpylöitä satamakonttorista aamiaispöytään, illalla lähes täysi satama oli jo lähes tyhjä. Lomalaiset olivat lähteneet kiireellä ryysäämään seuraavaan satamaan. Puolilta päivin, kun me olimme saaneet aamiaisen syötyä ja laitettua veneen purjehdusvalmiiksi, satamaan virtasi veneitä letkassa sisään. Kolmen maissa perillä Nauvossa oli enää muutama “ritsapaikka*” jaossa laiturin matalassa päässä. Onneksi Sausaliton syväys on vain 1,5 metriä.

Perillä koeajoimme Hanko Sushiksi muuttuneen sushibaarin (ent. Nagu Samurai sushi). Uusien omistajien myötä ainoa paikallinen raaka-aine, kylmäsavusilakka, oli poistunut listalta. Riisi oli kummallisen jääkaapin makuista 20 minuutin odottelusta huolimatta, Tamago oli selvästi säilyketavaraa ja lohinigiri peukalonpään kokoinen. Kala oli sentään tuoreen makuista. Ei mitenkään häävi kokemus tällä kertaa. Suurempi pettymys kuitenkin oli, kun illallispaikaksi aiottu Lanterna oli suljettu kokin maatessa sairaana.

Päädyimme illallistamaan Escaleen. Pihvi oli ensiluokkaisen murea, mutta ehkä vähän (kuten pippuripihvit yleensäkin) yllätyksetön ja tylsä. Tuulin ahvenet selkeästi ylihintaisia. Kävimme perjantai-illan puhteeksi siemailemassa oluita ravintolalaiva Najadenissa.

24.4.

Nukuimme puoleen päivään, sillä sääennuste lupasi reissun ensimmäistä harmaata päivää ja kovaa tuulta. Yllätyksekseni söimme aamiaista auringonpaisteessa.

Iltapäivällä kauppareissun jälkeen harmaata pilveä alkoi kerääntyä päällemme kuin pölyä Nauvon kyläkaupan hyllyille. Iso paha ketjumarketti oli syönyt Nagu Korv och Spikin (kuten tuli aavistettua käyväksi). Yritimme taas varata pöytää Lanternasta, mutta kokki oli edelleen kipeänä. Harmillista. Söimme paiakssa kuitenkin lounasta, mikä ei ollut hullumpaa, mutta ei sitä tasoa mitä olimme aiemmin illallisilla maistelleet.

Illalla kaverimme Taina ja Päivi (ja koirat) tulivat Nauvoon asuntoautolla. Skoolasimme kuohuvaa ja söimme lohileipiä alkupalaksi veneellä. Pääruualle marssimme Escaleen (pizzerian lisäksi ainoa, jossa keittiö oli auki yli klo 22:een). Jälkiruuaksi vetelimme juustonaksuja ja perinneviinaa karavaanissa, kuunnellen ukkosmyräkkää ja Tainan ja Tuulin pelottelujuttuja. Matkalla veneelle satoi miehekkäästi. Sadetakin koskemattomuus tällä reissulla säilyi ainoastaan siksi, että se oli jäänyt veneelle (edelleenkään ei ole tarvinnut purjehtiessa pitää pitkälahkeisia housuja eikä sadevaatteita).