Puheet Iisakin kirkon hitaanlaisesti edistyvistä rakennustöistä eivät ole lainkaan liioiteltuja! Oheisista kuvista käy ilmi, että rakennustelineet ovat vieläkin pystyssä työmaan lounaiskulmassa.

Vietimme aikamme kierrellen ja katsellen ympärillemme kaupungin keskustassa, joka miljoonakaupungissa on tietenkin melkoisen laaja. Muutamassa päivässä ei voi millään kiertää koko Pietaria, joten keskitimme oleilumme Nevskin, Vosstanjan ja Sennajan liepeille. Maanantaina kävimme katsomassa torien tarjontaa ja pyörähdimme Verikirkossa sisällä. Seinämosaiikit olivat mahtavia, mutta kuvat jäivät ottamatta. Venäjällä osataan nimittäin tehdä kaikesta rahaa. Paiti että sisäänpääsymaksu kirkkoon oli 300 ruplaa (10 e), valokuvaaminen olisi kustantanut vielä erikseen. Opiskelijaksi tekeytyminen onnistui ja hinta tippui puoleen. Kolmenkymmenen asteen helteellä viitonen varttitunnista holvien 20-asteisessa viileydessä oli vähintäänkin kohtuullinen taksa. Tiistaina tutustuimme Eremitaasiin (350 ruplaa. Opiskelijakikka ilman korttia ei toiminut ja pressikorttikin oli voimaton. Valokuvaaminen 200 ruplaa lisää. Pitäkää kuvanne!). Kiersimme kaikki näyttelyt yhtä lukuunottamatta, sillä museon sulkemisaika tuli vastaan.

Kuumuudessa tekii mieli syödä kevyesti, joten löysimme itsemme toistamiseen napostelemasta japanilaisia kalanperkeitä. Tällä kertaa ihan Helsingin hinnoilla. Lounastimme myös Dagestanilaisessa ravintolassa (keitettyä taikinaa ja naudanlihaa lihaliemen kera ja jonkin sortin juustolättyä). Illastimme viimeisen pietarilaisateriamme tiistai-iltana Nevskillä olleessa “Vanha Eurooppa” -ravintolassa. Blinejä ja mätiä, carpacciota ja sampisaslikeja. Joko jälkimmäisen takia tai tuntemattomasta syystä nautimme iltapalaksi Imodiumeja koko sakki.

Maanantai-iltana etsimme neukkuhenkisiä baareja, joita hehkutettiin eri matkailuopuksissa. Lähimmäksi pääsi Propaganda, joka oli viimeisen päälle industrial-henkeen sisustettu baari. Nevskillä ollut CCCP-ravintola todettiin humpuukiksi. Sirpin ja vasaran alta ovesta sisään päästyä ainoa punainen tähti loisti Heinekenin logossa. Kapakka ei edes tarjonnut venäläistä olutta, vaan ainoastaan kyseisen hollantilaismerkin lientä. Myöhemmin yöllä biletimme Fidelissä ja Datchassa aivan Nevskin tuntumassa. Näissä baareissa tuntui olevan eniten paikallinen meno ja meininki.

Tiistaina matkalla veneelle jouduimme neuvottelemaan epävirallisen taksikuskin kanssa palkankorotuksesta, koska ajoimme kerran harhaan ja matka piteni. Lopputulos ratkaistiin huutoäänestyksellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kansantaksissa tuli ongelmia koko reissun aikana. Vai pitäisikö näin pieniä ongelmia sanoa Venäjällä kokemuksiksi.

MATKA SUOMEEN

Rupesimme Keskiviikkona puolen päivän pintaan tekemään lähtöä ja kirosimme jatkuvasti voimistuvaa länsituulta. Sadan mailin kryssi ei kuulostanut mukavimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta tehdä kotimatkaa. Vaan ei auttanut itku markkinoilla. Venäläiset pistivät merialueensa satamineen kiinni Torsaina kahdeksalta aamulla, jota ennen oli päästävä pois. Passintarkastusta odottamassa oli muitakin ulkomaalaisia veneitä.

On perkele, miten hidas rajaryssä voi halutessaan olla! Odotimme kaksi ja puoli tuntia tullauksen aloittamista. Todennäköisesti olisimme odottaneet vieläkin pidempään, ellei hollantilaisveneen agentti Vladimir (joka sattui olemaan sama henkilö jolle hoidimme satamamaksut) olisi puuttunut asioihin. Yht’äkkiä hommat alkoivat sujua ja paperit valmistuivat vartissa.

Kun viimein pääsimme aloittamaan kotimatkan, olimme viettäneet 6 tuntia erilaisissa jonoissa ja ajaen rajavartioston laituriin, joka sijaitsi 10 mailin päässä satamastamme.

Ja sitten alkoi vesi lentää. Puskettuamme kapean väylän reunaa koneella vasta-aaltoon välillä huimaa 2,5 solmun nopeutta, saavuimme puoli tuntia ennen puoltayötä Kronstadtin aallonmurtajan suulle. Ensimmäiset hetket Suomenlahden puolella tuntuivat melkoisen toivottomilta, sillä kone jaksoi työntää Sausalitoa vajaan 1,5 solmun nopeudella läpi päällekaatuvista kolmemetrisistä aalloista.

Pikkuhiljaa meri alkoi rauhoittua. Saimme myös ahtaimmista paikoista päästyämme nostettua purjeet ja matka alkoi taittua jopa mainiolla vauhdilla. Loppumatkasta hieman ennen Somerin saarta (jossa meidät oli lähtiessä ratsattu) jouduimme tuulen tyyntyessä vaihtamaan konevoimaan.

Hieman ennen rajavyöhykkeelle saapumista huomasimme etäällä Suursaaren suunnassa mahtavan savupöllyn. Katos, vanha tuttu Ohrana! Sama rajavartioalus joka pysäytti meidät mennessä ajoi täyttä höökiä meitä kohti. Tarkastimme sijaintimme kartasta ja GPS:stä ja totesimme olevamme vain kivenheiton päässä rajalinjasta. Kahvat betoniin ja loppukiri Suomen puolelle! Ehdimme ylittää rajan ennen kuin vihulainen pääsi tarpeeksi lähelle ja he joutuivat perääntymään Someriin nuolemaan näppejään. Läl-läl-lää!

Haapasaaressa pulahdimme virkistävään 22-asteiseen veteen pesulle ja noudatimme samaan aikaan Pietarista lähteneen hollantilaisveneen Zeezotin miehistön kutsua nousta heidän veneeseensä drinkille. Kahdeksantonninen, 39-jalkainen alumiinivene Zeezot oli saapunut pari tuntia ennen meitä Haapasaareen, mikä oli mielestämme aika pieni ero ottaen huomioon kokoeron. Mukava hollantilaispariskunta oli 5 kuukauden purjehduksellaan harjoittelemassa mahdollista pallonkiertoa varten pidempään veneessä elämistä.